Eilen illalla laskin pojat tuossa iltakymmenen maissa ulos. Olivat ehkä vartin, kun menin laskemaan sisälle. Eipä yhtään koiraa näkynyt missään. Hetken viheltelin ja huutelin ja Rino tulikin pihalle hetken päästä. Ottoa vaan ei näkynyt...
Viime keväänä Otto kävi myöskin yöjalassa kylillä, joten arvasin sen taas olevan naisia jahtaamassa. Eikun toppahaalari pyjaman päälle, puhelin ja auton avaimet ja autolla etsimään. Ajoin molempiin suuntiin kylätien läpi, ei vilaustakaan... Ajoin jopa naapurin peltotien läpi, kun naapuri oli koirien kanssa siitä lenkkeillyt, mutta ei. Itsellä oli bensa lopussa joten palasin kotiin ja isäntä lähti vuorostaan ajelemaan. Itse huutelin ja viheltelin pihassa. Isännälläkin alkoi olla bensa lopussa ja tuli kotiin. Päätin sitten ottaa Rinon pitkään hihnaan ja lähteä sen ja taskulampun kanssa etsimään. Kyllähän Rino nyt yhdet koiran jäljet löytää, vaikkei hirveästi ole jäljestettykkään. Ja itsekin näin taskulampulla mihin suuntaan jäljet menivät ja Rino vei samaan suuntaan. Hiljaksiin huhuilin Ottoa (ettei naapurit saa slaagia). Ehdin ehkä noin kilometrin kävellä, kun Rino nosti kuonon ja tuijotti eteenpäin. Sieltähän Otto hölkkäsi vastaan. Eipä siinä enää voinut toista torua, oli sen verran helpottunut olo.
Kolmisen taloa meistä eteenpäin on talo jossa nöffejä ja siellä juoksut meneillään. Eli sinne oli Ottokin varmasti suunnannut. Nyt sitten Otto on taas pidettävä narussa, jos on ulkona valvomatta yhtään! Tätä jatkuu kunnes juoksut kulmilla loppuneet. Tietty voisihan hormonipiikkiä kokeilla. Leikata ei uskalla, kun on tuo sydänjuttu...
Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka reissu kestikin puolille öin. Ehkäpä alkoi jo siinä vaiheessa palelemaan, niin piti kotiin lähteä???
Kommentit